Ruusupuskien juuret on kaivettu ylös ja siirretty takaisin vanhaan kotiin. Ruusutarha with a twist osoitteessa http://ruusutarha.vuodatus.net

Tervetuloa!

Mieleni on vallannut joku muu ihminen.

En ole ikinä, en pikkiriikkistäkään, ollut kiinnostunut niin sanotuista rättikässyistä. Saati että olisin koskaan uhrannut pienintäkään ajatusta sille, miten joku asia (esim. vaate) kootaan langasta tai kankaasta kestäväksi rakenteeksi. Koulussakin olin teknisissä töissä!

Nyt on kuitenkin päässyt käymään niin, että hurahdin pari viikkoa sitten odottamattomasti, mutta täydellisen peruuttamattomasti neulomiseen, ja vietän tätä nykyä kaiken liikenevän vapaa-aikani kudin kädessä! Vaikken edes osaa mitään! Tämä on todella outoa. Se alkoi ihan tyhjästä. Yhtenä sunnuntaina vain aloin tuskailla, kun en päässyt heti kauppaan ostamaan puikkoja ja villalankaa. Maanantaina minulla oli molemmat - pyöröpuikot ja kaksi rullaa lankaa. Tiistaina kolme rullaa lisää, ja nyt männä viikonloppuna vielä neljä rullaa paksua, vihreää Novitaa ja 45cm pitkät nelosen puikot. Puolet hankinnoistani on jo käytetty! Ensin syntyi kaulaliina, ja nyt on menossa – no – vauvanpeite. Vaikkei ole vauvaa. Ja vaikka en sen tähden alkanut neuloa, että olisi tullut joku kotiäitikohtaus.

On vain pakko neuloa! En tajua.

Nähdään joskus, silloin on kudottava kun puikot ovat kuumina… \/ /\ 

(Hassu sana, muuten, tuo rättikässy).

Muistatteko, millaista elämä oli vanhoina hyvinä aikoina?

Kodit olivat idyllisiä, lämminhenkisiä yksiköitä, joissa nelihenkiset perheet (äiti, isä ja kaksi lasta) asuivat täydellisessä harmoniassa.

Äidit olivat usein kotona perheen isän hankkiessa toimeentuloa katraalleen. Kotirouvan viihtyisä keittiö – tai vaatimattomammin hellahuone - oli tämän ominta aluetta.

Ruoka-aikana koko perhe istui yhdessä keittiön pirttipöydän ääressä syömässä äidin laittamaa herkullista karjalanpaistia.

Talot olivat vähän pienempiä kuin nykyään. Suurempikin perhe mahtui hyvin kaksioon tai jopa yksiöön, jossa lapset ja vanhemmat toimittelivat askareitaan, leikkivät ja nukkuivat samassa huoneessa. Usein käytettiin tilan säästämiseksi vielä sivustavedettävää sohvaa, jonka sai kokoon päivän ajaksi. Sopu sijaa antaa!

Viikonloppuisin – jos perheellä oli siihen mahdollisuus - saatettiin matkustaa koko perheen voimin kesämökille, jossa päästiin irtautumaan arjen velvollisuuksista. Joskus ilmastomme saattoi tosin tehdä tepposet helteitä toivoneille lomailijoille.

Ne, joilla ei ollut kesämökkiä, saattoivat majoittua kesälomallaan leirintäalueelle, jossa tapasi monia muita samanhenkisiä retkeilijöitä. Oi niitä aikoja!

Futuro
Tomorrow’s House from Yesterday.
By Marko Home and Mika Taanila
Publisher: Desura (info@desura.fi)

Halojaa?

Mikäs paikka tämä nyt olikaan…? Niin, tosiaan. Muistan, muistan. Olen hereillä! Ehkä… *haukotus, venytys*

Tahtoo sanoa, etten ole vielä varma, jaksanko alkaa taas kirjoitella ihan säännöllisesti ja kiinnostuksellisesti. Mutta kokeillaan! Olen ollut pari päivää kotona kipeänä, ja aika alkaa tulla pitkäksi… Tässäpä siis malttamattomina ;) jorinoitani odotelleille kanssabloggaajille hieman raporttia toimistani viime päivien ajalta.

Viikonlopuna olimme Billin kanssa molemmat hieman flunssaisia, mutta maanantain vapaapäivänäni sain kuitenkin jostain selkärankaa superperheenemäntäkohtaukseen. Siivosin koko huushollin…

Imuroin, kävin läpi pyyhittävät pinnat, vein likaiset matot vinttiin odottamaan pesua ja tiskasin astiat! Liinavaatteita nyt en sentään silittänyt, mutta pesin niitä melkoisen satsin. Vessankin pesin, haa!

Sitten aloin harsia kokoon patjanpäällystä, josta hajosi vetoketju vain muutaman kuukauden käytön jälkeen (ärrin murrin!)

(Näin hienosti se kävi ja kaikki ystäväni ihastelivat taitojani)

Seuraava aamu alkoi viihtyisästi. Vanhempani pistäytyivät meillä. Olin menossa iltavuoroon. Töihinlähdön aikoihin aamusta asti vaivanneet vatsan nipistelyt olivat kuitenkin kasvaneet sellaisiin mittasuhteisiin, että olin pakotettu ilmoittautumaan kipeäksi.

Huomaavaiset vanhempani tulivat takaisin tuomaan parantavaa mustikkakeittoa…

(äiti on sairaanhoitaja!)

…ja maitoa.

(isäni ei ole maitomies, vaan eläkeläinen)

Vietin päivän nukuskellen, ja tänään onkin jo parempi olo. Hain vintistä pari mattoa lattialle ja avasin tietokoneen.

Sieltä löytyi heti näin hyvää musiikkia!

Tämä on siis jonkinlainen lähtölaukaus. Blogistan, here I come!

Rakkaudella, Pikku Sue

Ruusutarhaan satelee hiljalleen lunta. Sieltä täältä pilkottaa leikkaamattomia ruohonkorsia ja vielä syksyn väreissään viipyviä pudonneita lehtiä. Tunnelma on pysähtynyt, jollain lailla odottava, mutta hiljainen. Pikku Sue vilkaisee vielä ulos suuren hopeapajun kyljessä olevasta oviaukosta ja luo katseen taivaalle, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina. Sitten hän narauttaa oven kiinni perässään ja kaivautuu syvälle pesäpuun uumeniin, jossa Pecos Bill ja kissat jo torkkuvat.

Ruusutarhan väki siirtyy talviunille.

Hyviä unia kaikille - tavataan taas keväämmällä!

Suora varkaus eli sitaatti… Haa! 

Muistatteko lukeneenne Muumipeikosta, joka tapasi kotikonnuillaan pienen oravan? Sen, jolla oli niin kovin kaunis häntä, että oravan piti ihailla sitä pitkin päivää, ja siitä orava tuli onnelliseksi. Sitten tuli talvi, Muumipeikko heräsi kesken uniensa ja lähti katsastamaan maisemia. Orava oli jäätynyt kuoliaaksi… Vaan kuinkas sitten kävikään? Seuraavana keväänä epäilyttävän tutun näköinen orava hyppeli iloisena Muumipeikkoa vastaan, eikä oikein muistanut, oliko hän juuri se kaunishäntäinen orava, jonka Muumipeikko oli tavannut aikaisemmin.

Tuo on minusta jotenkin kovin lohdullinen kuvaus elämästä ja kuolemasta – elämänasenteen kepeys, kyky iloita pienistä asioista, aavistus jälleensyntymisen mahdollisuudesta. Kun realistina välillä kamppailen uskoakseni edes johonkin, kaunishäntäisen oravan kohtalo lohduttaa. Jospa kaikki ei lopukaan, ja onko sillä niin väliäkään, mitä jälkeen päin muistaa?

En kuitenkaan missään nimessä ole sitä mieltä, että elämä kannattaisi haaskata turhanpäiväisiin asioihin tai että olemassaoloon pitäisi suhtautua välinpitämättömästi. Jos kaikki loppuu sitten kun loppuu, sitä tärkeämpää on muistaa, että elämä on ainutlaatuinen lahja, joka kannattaa käyttää niin hyvin kuin mahdollista. Se, mitä tarkoittaa “hyvin”, on jokaisen omassa harkinnassa – omalla kohdallani se tarkoittaa usein juuri yllä mainitun kaltaista tyytyväisyyttä pienistä asioista. Niin kuin nyt esimerkiksi kaunis häntä. Tai aurinkoinen päivä, hyvä kirja, kiireettömyys.

Elämä ihan vain itsessään.

Edit. Jotenkin ihan pakko laittaa tämä linkki tähän. En tiedä teistä, mutta minusta tämä on ratkihauska…

…ja nyt se mökki on talviteloilla. Toimme pois peitot ja patjat ja kaikki muutkin kosteudelta suojattavat tekstiilit. Käytiin vielä soutelemassakin.

Tällaisia maisemia siellä saa tällä hetkellä ihailla.

Viikonloppu lähestyy, työmotivaatio laskee, ja töissä bloggaamisen pahoilla teilllä olen nytkin. En voi olla hiukkasen kirjoittelematta, vaikka tiedänkin, ettei pitäisi! Ja tästä päästäänkin aasinsillan katveessa kasvavan voikukan kautta aiheeseen omatunto. Törmäsin taannoin kiinnostavaan sitaattiin aiheesta: Einstein, se vekkuli säkkärähiuksinen mies, on kuulemma joskus kommentoinut aikansa sotapolitiikkaa lausahtaen: Älä tee mitään omatuntoasi vastaan, vaikka sitten hallitus käskisi.

Tämä on varmaan ihan pätevä neuvo jos ollaan sodassa, mutta minä, rauhan ajan lapsi, johduin tuosta aivan toisenlaisiin mielleyhtymiin.

Omatuntohan on tunnetusti se sisällämme asuva autoritaarinen havainnoitsija, joka kailottaa ilmoille huolestunutta hälytysääntä, kun olemme tekemässä jotain väärää. Koska kyseessä on sisäinen ääni, muut eivät kuule tätä jolinaa – eivätkä näin ollen pääse vaikuttamaan siihen, mitä omatuntomme sanoo mistäkin asiasta.

Vai pääsevätkö?

Olen vuosien varrella tullut huomanneeksi, että oma omatuntoni saattaakin sotia yleisempää oikeustajuani vastaan. Vaikka tiedän tekeväni oikein, tunnen huonoa omaatuntoa, jos - ta daa - tiedän, että äiti ei hyväksyisi toimiani (äiti edustaa tässä oikeastaan molempia vanhempiani, koska he ovat useimmista asioista samaa mieltä). Äidin hyväksyntä on niin syvälle menevä juttu, että on kestänyt vuosia ja taas vuosia kasvattaa oma tunto tuota “sisäistä äidin ääntä” isommaksi… Tämä pitkähkö äidistä irtautumisen prosessi lienee luonnollinen varsinkin meille tyttölapsille. Asiaan on tietysti liittynyt myös ponteva omillaan asuminen, opiskelu ja työelämään siirtyminen - siis sanalla sanoen aikuiseksi kasvaminen.

Hienoa, sanotte. Itsenäistä, yksilöllistä ajattelua. Järkevää, aikuista käyttäytymistä. Vaan nytpä päästäänkin ojasta allikkoon. Vaikka kykenen jo omassa elämässäni vanhempieni ajattelusta poikkeaviin ratkaisuihin, on äidin äänen tilalle astunut uudempi, mutta jo tutuksi käynyt kolkutus. Olen naimisissa jo X:ttä vuotta… Omatuntoni ja oikeudentuntoni saattavat näin ollen joutua konfliktiin myös tilanteessa, jossa huomaan tekeväni jotain, mistä armas aviomieheni ei tykkäisi. Nämä eivät suinkaan ole suuren suuria asioita, eikä niitä minulle ulkoa päin tuputeta (PB ei ole määräilevää sorttia). Minä itse näitä asioita pohdin. Omatuntoni ei edelleenkään ole muista riippumaton, tinkimätön oikean ja väärän siivilä.

Kysymys kuuluukin, pitäisikö sen muka olla?

En elä täällä yksinäni, nou män is ön ailand. Voin ottaa muiden mielipiteet huomioon, vaikka itsestä tuntuisikin toisenlainen ratkaisu sopivammalta. Toisissa tapauksissa voin vaientaa omatunnon äänen ja tehdä kuten yleisempi oikeudentajuni neuvoo… ja joskus voin tehdä myös jotain, josta molemmilla mainituilla olisi huomautettavaa.

Niin, mitä siis yritän tällä kaikella sanoa?

Omatunto voi olla myös selkeästi väärässä, ja silti kirpaista. Kuten silloin, kun olen saamassa jotain, mitä minulle rakas ihminen ei voi saada. Eihän se ole keneltäkään pois, jos minä joskus saan vaikkapa adoptiolapsen, mutta jos ihminen, josta välitän ei voi saada lasta, eikä mahdollisuutta adoptoida… Omatunto herää ja reagoi. Sellaista se vain on.

Pidemmittä puheitta – joku täällä kolkuttaa. Palaan sorvin ääreen…

Tarinamaanantain aiheena on DIKTAATTORI.

RAKASTETTU 

Aurinko pilkistää sälekaihtimen raoista. Herään venytellen iltapäivänokosiltani ja vilkaisen yöpöydälle. Kasa suklaapatukoita on asetettu pöydän kulmalle, foliopaperi kimaltelee kutsuvasti. Huokaisen tyytyväisenä ja alan pureskella. Painan kaukosäätimestä telkkarin päälle ja päätän jatkaa Paistettujen vihreiden tomaattien katsomista siitä kohdasta, mihin se torkahtaessani jäi. Olen nukkuessani valunut puoli-istuvasta asennostani alaspäin, ja kampean itseni suurin ponnistuksin takaisin tyynyjeni varaan. Hiki nousee otsalle. Huokaisen. On vielä neljä tuntia siihen, kun mieheni tulee kotiin.Katsellessani ruokahaluani kiihottavaa elokuvaa mietin laiskasti, että tänään tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut jalkeilla. Käveleminen ei kiinnosta, sillä se tekee kipeää, ja muutenkin lähes muodottomaksi lihoneen vartaloni liikuttaminen vaappumalla kävelykepin ja mieheni tarjoaman tuen varassa tuntuu turhanpäiväiseltä, jopa nolostuttavalta. Vatsassani alkaa kurnia kesken mietteitteni, ja paistetuista, kuorrutetuista tomaateista haaveillen kurotan käteni yöpöydän laatikkoon, jossa sipsipussi odottaa löytäjäänsä. Vedän sisääni sipsien huumaavaa tuoksua ja kahmaisen niitä kourallisen. Hörppään kulauksen sänkyni vierellä odottavasta kokispullosta ja syvennyn elokuvaan.

Puoli kuudelta mieheni tulee kotiin, antaa hellän suudelman huulilleni ja auttaa minut erikoisvalmisteiseen suihkutuoliini. Hän kärrää minut kylpyhuoneeseen ja pesee minut päästä varpaisiin pesulappua ja suihkusaippuaa käyttäen. Pehmeällä pyyhkeellä taputtelemalla hän kuivaa minut, työntää takaisin makuuhuoneeseen ja pukee kukkakuvioiseen flanelliyöpaitaan, joka etumuksessa lukee Queen Bee. Sänkyyn noston jälkeen hän kampaa pitkät hiukseni ja levittää kosteusvoidetta käsivarsiini, joiden
aaltomaisesti vellovat ihopoimut hehkuvat suihkun jälkeen punaisina. Reiteni ovat muhkuraiset kuin kuun pinta, ja pyydän häntä levittämään voidetta niihinkin. Ihoni ei ole pysynyt sileänä enää sen jälkeen kun jouduin vuoteenomaksi.

Illallisen (puolikypsää, herkullista pihviä ja uppomunia) jälkeen katselemme yhdessä uutisia ja mies hieroo ohimoitani. Välittävä, hoivaava kultani, joka rakastaa joka ainoaa läskimakkaraani. Vilkaisen häneen hymyillen, ja mietin taas, miten turvalliseksi hän saa oloni. Uutiset tuovat pelkkiä kauheuksia
eteeni ja olen entistä varmempi, etten halua olla ulkomaailman kanssa enää missään tekemisissä.

Iltaherkuksi nautiskelen vielä muutaman kermamunkin, jotka mieheni on käynyt hakemassa leipomosta kotimatkansa varrella. Nukahdamme kylki kyljessä rakkaani kanssa.

Viikko on taas vierähtänyt ja viikonloppu on käsillä. Miehelläni on paljon puuhaa: hän remontoi asuntoamme avoimemmaksi, jotta minulla olisi hyvä näkyvyys niihin huoneisiin, joihin en pääse. Katselen, kun hän purkaa seiniä - hyvännäköinen, lihaksikas mies. Vuosien jälkeen en tahdo vieläkään uskoa, että hän on minun – että olemme naimisissa. Häävideo on lipastoni laatikossa, ja tapanani on katsella se ainakin kerran viikossa. Liikutun kyyneliin joka kerta, kun katselen meitä alttarilla.

Jokin aika sitten kysyin mieheltäni, kannattaisiko minun hänen mielestään alkaa tehdä jonkinlaisia kuntoa kohottavia jumppaliikkeitä – saattaisihan olla tarpeen päästä liikkumaan asunnossa vielä joskus. Entä jos hän vaikkapa lähtisi työmatkalle? Rakkaani vakuutti kuitenkin, ettei se ollut tarpeen.
Muistathan, hän totesi, kuinka pahantuuliseksi tulit, kun viimeksi aloitit liikuntaharrastuksen. Eikä hän toki hennoisi jättää minua yksin. Hän ei kuulemma enää osaa nukkua ilman minua. Kultahöpöläiseni.

On taas maanantai ja vietän aamupäivääni vuoteessa. Miehen suukko maistuu vielä huulillani. Söimme yhdessä suklaamuroja aamiaiseksi, vaikkakin oma ruokahaluni on eilisestä asti ollut hiukan huono. Minua etoo ja pyörryttää. En kuitenkaan maininnut asiasta aamulla, koska ajattelin että olo menee ohi.
Silmissä mustuu, ja räpyttelen niitä hämmentyneenä.

Äkkiä kipu säkenöi pitkin vasenta käsivarttani. Tuntuu, että tukehdun.

En voi väittää, etten olisi tiennyt, että näin voi käydä.

Haukon henkeäni ja haparoin turhaan kännykkää. Kipu on typerryttävän voimakas.

Väläyksenomaisesti tajuan, etten ole ainoa, joka tästä tilanteesta on vastuussa.

Oli joku, joka ei halunnut, että laihdun. Joku, joka rakasti minua sitä
enemmän, mitä suurempi ja avuttomampi olin. Joka kutsui minua lempeästi pikku leppäkertukseen, kun en päässyt ylös ilman apua. Joku, joka kantoi eteeni munkkirinkilöitä ja kermakakkua. Joka päivä. Kymmenen vuoden ajan.

Juuri ennen kuin tajuntani pimenee, ymmärrän, mitä hän on minulle tehnyt.