Muistatteko lukeneenne Muumipeikosta, joka tapasi kotikonnuillaan pienen oravan? Sen, jolla oli niin kovin kaunis häntä, että oravan piti ihailla sitä pitkin päivää, ja siitä orava tuli onnelliseksi. Sitten tuli talvi, Muumipeikko heräsi kesken uniensa ja lähti katsastamaan maisemia. Orava oli jäätynyt kuoliaaksi… Vaan kuinkas sitten kävikään? Seuraavana keväänä epäilyttävän tutun näköinen orava hyppeli iloisena Muumipeikkoa vastaan, eikä oikein muistanut, oliko hän juuri se kaunishäntäinen orava, jonka Muumipeikko oli tavannut aikaisemmin.
Tuo on minusta jotenkin kovin lohdullinen kuvaus elämästä ja kuolemasta – elämänasenteen kepeys, kyky iloita pienistä asioista, aavistus jälleensyntymisen mahdollisuudesta. Kun realistina välillä kamppailen uskoakseni edes johonkin, kaunishäntäisen oravan kohtalo lohduttaa. Jospa kaikki ei lopukaan, ja onko sillä niin väliäkään, mitä jälkeen päin muistaa?
En kuitenkaan missään nimessä ole sitä mieltä, että elämä kannattaisi haaskata turhanpäiväisiin asioihin tai että olemassaoloon pitäisi suhtautua välinpitämättömästi. Jos kaikki loppuu sitten kun loppuu, sitä tärkeämpää on muistaa, että elämä on ainutlaatuinen lahja, joka kannattaa käyttää niin hyvin kuin mahdollista. Se, mitä tarkoittaa “hyvin”, on jokaisen omassa harkinnassa – omalla kohdallani se tarkoittaa usein juuri yllä mainitun kaltaista tyytyväisyyttä pienistä asioista. Niin kuin nyt esimerkiksi kaunis häntä. Tai aurinkoinen päivä, hyvä kirja, kiireettömyys.
Elämä ihan vain itsessään.
Edit. Jotenkin ihan pakko laittaa tämä linkki tähän. En tiedä teistä, mutta minusta tämä on ratkihauska…
Hupaisa linkki tosiaan :) Ja hyvä puheenvuoro. Kun nuo tärkeät asiat pysyisivät päässä ihan arkielämässäkin…
Ally: Kyllä ne pysyy, ainakin jos on koko ajan jotain isoa ja tärkeää, jota odottaa, ja jota ilman pelkää jäävänsä. Jos arki olisi vähän enemmän hulinaa, niin ehkä sitä sitten ei niin miettisi, vaan eläisi vain… :)