Rakastettu

Tarinamaanantain aiheena on DIKTAATTORI.

RAKASTETTU 

Aurinko pilkistää sälekaihtimen raoista. Herään venytellen iltapäivänokosiltani ja vilkaisen yöpöydälle. Kasa suklaapatukoita on asetettu pöydän kulmalle, foliopaperi kimaltelee kutsuvasti. Huokaisen tyytyväisenä ja alan pureskella. Painan kaukosäätimestä telkkarin päälle ja päätän jatkaa Paistettujen vihreiden tomaattien katsomista siitä kohdasta, mihin se torkahtaessani jäi. Olen nukkuessani valunut puoli-istuvasta asennostani alaspäin, ja kampean itseni suurin ponnistuksin takaisin tyynyjeni varaan. Hiki nousee otsalle. Huokaisen. On vielä neljä tuntia siihen, kun mieheni tulee kotiin.Katsellessani ruokahaluani kiihottavaa elokuvaa mietin laiskasti, että tänään tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut jalkeilla. Käveleminen ei kiinnosta, sillä se tekee kipeää, ja muutenkin lähes muodottomaksi lihoneen vartaloni liikuttaminen vaappumalla kävelykepin ja mieheni tarjoaman tuen varassa tuntuu turhanpäiväiseltä, jopa nolostuttavalta. Vatsassani alkaa kurnia kesken mietteitteni, ja paistetuista, kuorrutetuista tomaateista haaveillen kurotan käteni yöpöydän laatikkoon, jossa sipsipussi odottaa löytäjäänsä. Vedän sisääni sipsien huumaavaa tuoksua ja kahmaisen niitä kourallisen. Hörppään kulauksen sänkyni vierellä odottavasta kokispullosta ja syvennyn elokuvaan.

Puoli kuudelta mieheni tulee kotiin, antaa hellän suudelman huulilleni ja auttaa minut erikoisvalmisteiseen suihkutuoliini. Hän kärrää minut kylpyhuoneeseen ja pesee minut päästä varpaisiin pesulappua ja suihkusaippuaa käyttäen. Pehmeällä pyyhkeellä taputtelemalla hän kuivaa minut, työntää takaisin makuuhuoneeseen ja pukee kukkakuvioiseen flanelliyöpaitaan, joka etumuksessa lukee Queen Bee. Sänkyyn noston jälkeen hän kampaa pitkät hiukseni ja levittää kosteusvoidetta käsivarsiini, joiden
aaltomaisesti vellovat ihopoimut hehkuvat suihkun jälkeen punaisina. Reiteni ovat muhkuraiset kuin kuun pinta, ja pyydän häntä levittämään voidetta niihinkin. Ihoni ei ole pysynyt sileänä enää sen jälkeen kun jouduin vuoteenomaksi.

Illallisen (puolikypsää, herkullista pihviä ja uppomunia) jälkeen katselemme yhdessä uutisia ja mies hieroo ohimoitani. Välittävä, hoivaava kultani, joka rakastaa joka ainoaa läskimakkaraani. Vilkaisen häneen hymyillen, ja mietin taas, miten turvalliseksi hän saa oloni. Uutiset tuovat pelkkiä kauheuksia
eteeni ja olen entistä varmempi, etten halua olla ulkomaailman kanssa enää missään tekemisissä.

Iltaherkuksi nautiskelen vielä muutaman kermamunkin, jotka mieheni on käynyt hakemassa leipomosta kotimatkansa varrella. Nukahdamme kylki kyljessä rakkaani kanssa.

Viikko on taas vierähtänyt ja viikonloppu on käsillä. Miehelläni on paljon puuhaa: hän remontoi asuntoamme avoimemmaksi, jotta minulla olisi hyvä näkyvyys niihin huoneisiin, joihin en pääse. Katselen, kun hän purkaa seiniä - hyvännäköinen, lihaksikas mies. Vuosien jälkeen en tahdo vieläkään uskoa, että hän on minun - että olemme naimisissa. Häävideo on lipastoni laatikossa, ja tapanani on katsella se ainakin kerran viikossa. Liikutun kyyneliin joka kerta, kun katselen meitä alttarilla.

Jokin aika sitten kysyin mieheltäni, kannattaisiko minun hänen mielestään alkaa tehdä jonkinlaisia kuntoa kohottavia jumppaliikkeitä - saattaisihan olla tarpeen päästä liikkumaan asunnossa vielä joskus. Entä jos hän vaikkapa lähtisi työmatkalle? Rakkaani vakuutti kuitenkin, ettei se ollut tarpeen.
Muistathan, hän totesi, kuinka pahantuuliseksi tulit, kun viimeksi aloitit liikuntaharrastuksen. Eikä hän toki hennoisi jättää minua yksin. Hän ei kuulemma enää osaa nukkua ilman minua. Kultahöpöläiseni.

On taas maanantai ja vietän aamupäivääni vuoteessa. Miehen suukko maistuu vielä huulillani. Söimme yhdessä suklaamuroja aamiaiseksi, vaikkakin oma ruokahaluni on eilisestä asti ollut hiukan huono. Minua etoo ja pyörryttää. En kuitenkaan maininnut asiasta aamulla, koska ajattelin että olo menee ohi.
Silmissä mustuu, ja räpyttelen niitä hämmentyneenä.

Äkkiä kipu säkenöi pitkin vasenta käsivarttani. Tuntuu, että tukehdun.

En voi väittää, etten olisi tiennyt, että näin voi käydä.

Haukon henkeäni ja haparoin turhaan kännykkää. Kipu on typerryttävän voimakas.

Väläyksenomaisesti tajuan, etten ole ainoa, joka tästä tilanteesta on vastuussa.

Oli joku, joka ei halunnut, että laihdun. Joku, joka rakasti minua sitä
enemmän, mitä suurempi ja avuttomampi olin. Joka kutsui minua lempeästi pikku leppäkertukseen, kun en päässyt ylös ilman apua. Joku, joka kantoi eteeni munkkirinkilöitä ja kermakakkua. Joka päivä. Kymmenen vuoden ajan.

Juuri ennen kuin tajuntani pimenee, ymmärrän, mitä hän on minulle tehnyt.