Tarinamaanantain aiheena on Retki.
UNTUVIKKOJA
Aurinko on lämmittänyt kallion melkein liian kuumaksi. Asetan eväskorin maahan, levitän oranssiruudullisen viltin sen eteen ja kehotan Saaraa istahtamaan hetkeksi. Meillä on eväänä juustoleipiä, korissa hiekkalelut ja koko iltapäivä aikaa.
Saara mutustaa leipäänsä silmiään siristellen. Aurinko leikkii yläluomien vinoissa ihopoimuissa ja posket hehkuvat punaisina kävelyretken jälkeen. - Jetkellä, jetkellä… hän lauleskelee itsekseen, taputtelee kallion pintaa remmisandaaleillaan ja jää välillä tuijottamaan suu auki, kun järven pinnassa polskahtaa kala. Downin syndroomalle tyypilliset, pyöreähköt tomerapiirteiset kasvot ilmaisevat suurta hämmästystä, kun vielä sorsaemokin lipuu poikastensa kanssa editsemme. - Ääti ne ui, hän osoittaa kaislikkoon katoavaa poikuetta.
- Niin ui. Eikös olekin nättejä. Niitä on aika monta, yhteensä neljä pientä sorsaa.
- Joo.
Pulleat sormet puristavat leipää.
- Syöhän leipä loppuun. Tästä saat pillimehuakin. Käydään sitten vähän vedessä lutraamassa, sanon osoittaen kallion vieressä sijaitsevaa pientä hiekkarantaa.
- Iekkaan ämpäjin kans.
- Joo, vastaan hymyillen.
Hiekkaranta on rauhallinen paikka, suurin osa auringonpalvojista makailee joko läheisellä nurmikentällä tai kallioilla. Korkeat männyt reunustavat rantaa kahdelta puolelta ja olen tyytyväinen varjoisasta leikkipaikasta. Saaralle ei tullut aurinkolaseja mukaan, vaikka muistinkin korkean suojakertoimen voiteen.
- Otas kuule tämä lapio, voidaan tehdä vaikka linna.
Hiekkalinnastamme tulee komea vallihautoineen ja torneineen. Saara pysähtyy katsomaan sitä miettiväisesti.
- Meneekö ikki?
- Voi se huomenna mennä, tuumin. Saaralle usein käyttämäni huomisen käsite ei merkitse mitään muuta kuin että tänään asiat eivät kovin paljon muutu. Siihen hän on tyytyväinen. Lapseni on vaikea sopeutua muutoksiin, ja monesti hänelle saa vakuutella kovastikin, että esimerkiksi kotoa poistuminen tai kotiin palaaminen on välillä jopa välttämätöntä.
Tänään Saara on kuitenkin halukas yhteistyöhön.
- Kotiin isin luo, hän päättää vain vähän sen jälkeen, kun olen ottanut lähdön vaivihkaa puheeksi. Kiipeämme loivaa kalliota autolle, jonka olen jättänyt muutaman sadan metrin päähän parkkipaikalle. Äkkiä Saara pysähtyy kuin seinään, kirahtaa tukahtuneesti ja säntää juoksuun. Katseeni kohdistuu siihen, missä Saara äsken seisoi. Kallion vierellä on pari suurta kiveä ja niiden väliin vilahtaa hiukan tavallista suurempi sisilisko, jonka häntä on jäänyt polullemme. Astuiko Saara päälle, pelästyikö hännän lähtöä? Nostan katseeni, Saara juoksee väärään suuntaan. Lähden perään, kohti kallion reunaa, johon osuessaan aallot liplattavat lempeästi. Pienen tytön askeleet rapisevat hiekkaisella kalliolla, ja ennen kuin ehdin edes henkäistä, kuuluu kengän lipsahtamisen raapiva ääni, tömähdys ja loiskahdus. Vaaleankeltaisen kesämekon hulmahdus, ja Saara häviää näkyvistä.
Lamaannuttuani hetkeksi täysin siirryn automaattiohjaukselle. Pakotan jalkani uudestaan liikkeelle. Huudan Saaraa, kaiku vastaa ohuella, kireällä äänellä. Säntään kallion yli rantaan ja heittäydyn polvilleni. Tyttöni makaa paikoillaan kasvot vedessä. Palmikko lojuu leväisellä rantakivellä, nostan Saaraa varovasti olkapäistä taaksepäin. Verta, otsasta tulee verta! Paniikki alkaa tunkea läpi, en saa ääntä kurkustani. Kädet vapisten tunnustelen pulssia ja kuuntelen rintakehää. Hengittää, Saara hengittää! Se on saatava autoon. Kotiin, isin luo. Isi auttaa. Joo, isi auttaa Saaraa.
Olen törmätä vanhempaan naiseen, joka tulee juoksujalkaa meitä kohti. Yritän rimpuilla ohi, mutta hän pysäyttää minut asettumalla kahden lähekkäin kasvavan puun väliin. Vilkuilen pelästyneenä tiheitä pensaita, jotka ojentelevat takkuisia oksiaan molemmilla puolilla. Niistä ei pääse ohi. Täytyy päästä autolle!
- Minun mies kutsui ambulanssin, nainen selittää, ja pitää kiinni puunrungosta. - Jos laittaisille tyttönne tähän retkipatjan päälle, ettei liikuttelusta tule mitään harmia. Ambulanssihoitajat tulevat pian.
En hahmota, mitä nainen sanoo. Tajuan vain, ettei hän aio päästää minua autolleni, ja vasta vähitellen alan naisen huolestuneesta katseesta ymmärtää, että hän haluaa auttaa. Lasken tyttäreni patjan päälle ja silitän kalvennutta poskea. Saara on hiljaa. Viirusilmät ovat kiinni ja veri valuu pään haavasta mekolleni. Naisen eväskassista löytyy talouspaperirulla. Painan paperin varovasti haavaa vasten. Jostain kuuluu ambulanssin kimeä ulvonta.
Saara nostetaan paareilla kyytiin ja minut talutetaan etupenkille.
Taajaman alkaessa kuulen, kun lapseni alkaa itkeä ja kutsua kovaäänisesti äätiä luokseen.
Se on ihaninta, mitä olen koskaan kuullut.
Kuva täältä.
Kaunis ja vaikuttava tarina, joka piti otteessaan viimeiseen saakka. Pala nousi kurkkuun helpotuksen tunteesta ja vähän naurattaakin se ääti…
Mä en enää tiedä mitä sanoisin. Ensinnäkin mulle tuli kyyneleet silmiin. Niin todentuntuinen tarina, täysin mahdollinen, ihan kuin olisit itse kokenut, teksti soljui sujuvasti eteenpäin. Pystyin ihan tuntemaan sen kallion, auringon, sorsat, vedenloiskeen…
Voi sitä onnellista ihmislasta joka sinut äidiksi saa. Mitä kaikkia satuja osaat kertoakaan, ihania rinsessasatuja tai sitten vaikka hiirikuningassatuja :)
Kai sä olet jo kirjoittanut kirjan? :)
Koskettava tarina. Kaunista kuvailevaa ja kertovaa tekstiä. Ripaus erilaisuutta ja luontoa :)
Liikuttava tarina. Hirmuisen koetun tuntoinen. Täälläkin kyyneleet herahtivat silmiin. Hyvä juttu. Pitää tulla lukemaan se vielä uudestaankin.
Blue Nun: Mulle taas tulee ihan kyyneleet silmiin kun sä tommosia haastelet… :) Ja punastuskin iskee, oi!
Puhuminen on muuten vaikeampaa kuin kirjoittaminen, jos nyt tuota sadunkerrontaa ajattelee. En mä tahdo sillain mitään keksiä… Ja sama juttu jos joskus aikoja sitten olis ajatellut (enkä tunnusta että oisin niin tehnyt) kirjaa kirjoittaa, niin ei keksinytkään mitään. Vaan tämä blogijuttu se onkin kätsä, kun ei tuu paineita! :)
Hansu: Kiva kun pääsin liikuttamaan… :)
Ally: Oltiin melki samaan aikaan kommenttiloorassa! :D Voi sentään, kiitosta ny vaan ihan kauhiasti…! :)
Inkivääri: Ensimmäinen kommenttini sulle katosi jostain syystä ja jouduit jonon päähän… Olen kovasti otettu kun tykkäsit, kiitos siitä! :)
Joo mut kato, sä kirjotat ne sadut ensin :) Sitten ne on helppo vaan lukea :D
BN: Voi juku, pitäsköhän kääriä hihat ja ruveta hommiin ennenkö vaavi saapuu… Ehkä mä kumminkin luen sille ekaks ne hiirijutut. Kato on muutaman kerran ennekin sammunut luomisvoima kesken kaiken! :D
ÄLLÖÖÖÖÖ!
Kyllä tuollaisen kirjoittamiseen taitoa tarvitaan, oli se sitten totta tai tarua. Mieliä liikuttaa. Se on taito.
Tiina: Jaa? :)
O-s-t h-n-n: Kiitos! Se oli kovin kauniisti sanottu.