Tarinamaanantain aiheena on Katu.
Olen kävellyt tätä katua pitkin lähes elämäni jokaisena päivänä siitä alkaen kun opin kävelemään. Ensimmäiset askeleeni ovat yleensä hitaita ja haluttomia kunnes luovutan tosiasioiden edessä ja alan kävellä reippaammin.
Ensimmäinen etappi: naapurissa asuva Miettunen, joka työntää rollaattorinsa portailleen ja nojailee siihen rööki suupielestä roikkuen. Moikkaan häntä nytkäyttämällä maltillisesti päätäni ja kohottamalla kättä. Miettunen nostaa leukaa ja huikkaa käheällä äänellään jotain nokkelaa, kuten “mikäs sitä tyttöä taas juoksuttaa”, johon vastaan kohottamalla kohteliaasti toista suupieltäni. Pappa jää seuraamaan vastapäisen tontin rakennustöitä ja minä jatkan matkaani epämukavat korkokengät asfaltilla kopisten.
Toinen etappi: Kaalimaa, jonka reunalla kasvaa pensselikukkia. Poimin yhden ja sivelen sillä ohimennessäni kadunvarressa kököttävän vanhan ladon pintaa. Ennen tässä oli kanala, jonka asukit kaakattivat viihtyisästi ohikulkijoille. Sitten maatilan asukkaat muuttivat keskustaan ja kanala lopetettiin, maantie päällystettiin ja siitä tuli katu. Kanalankatu – osoite, jolle sympaattisinkaan ystävä ei voi olla naurahtamatta vähintään kerran, koska se tuntuu sopivan minuun niin ironisen hyvin. Olen pyöreä ja vaalea. Suuni on pikkuinen ja ulospäintyöntyvät huulet antavat vähän nokkamaisen vaikutelman. Vaikutelma korostuu, kun avaan suuni – ääneni on matala ja nasaali ja innostuessani nyökytän päätäni nopeaan tahtiin. Kaikki kaverini ovat silti sitä mieltä, että kanamaisuuteni on sympaattista ennemmin kuin naurettavaa, ja minä luotan heihin. Miksi en luottaisi? He ovat antaneet minulle enemmän rakkautta ja turvaa kuin olen koskaan saanut tiukan askeettista elämää elävän uskovaisen isäni hoivissa.
Kolmas etappi: Kuusi, johon Makkosen Repa rysäytti skootterillaan vuonna yhdeksänkymmentäviisi katkaisten jalkansa, muutaman kylkiluunsa ja murtaen nenänsä. Kuusi on pystyssä vieläkin, mutta vinossa kuin liukumäki. Kuusen takana näkyy bussipysäkki, joka on viimeinen etappi ja lopullinen lähtöpisteeni. Tänään näen sen viimeistä kertaa, en ole tulossa enää takaisin. Lasken matkalaukkuni pysäkin vieressä tönöttävän maitolaiturin reunalle ja huokaan syvään. Kassista pilkistää tanssimekkoni helma ja aurinkolasit. Poimin ne nenälleni.
Kaupungin suunnasta lähestyy viininpunainen auto, joka kiihdyttää ohitseni, jarruttaa ja suorittaa hallitun, mutta näyttävän slide-käännöksen eteeni. Hymyilen kuljettajalle ja käännän päätäni luodakseni vielä katseen entiseen kotiini, jonka pihasta raivostunut isäni näyttää juuri juoksevan kurkottaen käsiään minun suuntaani.
Heitän matkalaukun takakonttiin. Helli on noussut autosta ja heiluttelee avainnippua kädessään.
“Haluutsä ajaa?” hän virnistää. Nyökkään ja pujahdan kuskinpenkille.
“Heippa, isukki”, totean hiljaa ja painan kaasua.
En jätä renkaanjälkiä katuun, vaan kiihdytän rauhallisesti kuuteenkymppiin.
Kuva täältä.
Siis mistä sä ammennat näitä tarinoita? :) Taas sellainen, ettei voinut kuvitellakaan jättävänsä kesken (vaikka oon just töissä ja on hippasen kiire ja duunikaverit pörrää vähän väliä ovella :)
Kaunis ja vähän surullinenkin tarina.
Kiinnostava yhdistelmä. Suomalainen pikkukaupunki ja Amish-kylä. Ehkä niissä on paljonkin yhteistä tai ainakin oli ennen.
Kun Amish-nuorille tulee “levottomat jalat”, hekin lähtevät maailmalle. Suurin osa palaa kotimaisemiin, osa ei. Ihan niin kuin meilläkin.
Jäin miettimään, miksi isä oli raivostunut..
BN: Oi, suitsutusta! Ihanaa, odota, haen huiskan että saan leyhyteltyä kaiken kasvoilleni… :) Oikeesti – tosi huippua että tykkäät, ja olen jo varmaan aikaisemminkin todennut että samat sanat takaisin! Et ole itsekään ihan lahjaton tuolla kirjoittamisen saralla… ;)
Blogisisko: Löysin Amishikuvan ihan sattumalta, ja jotenkin se sopi tähän. :) Olen viime aikoina miettinyt paljon nykyäänkin toimivia vanhoillisuskonnollisia yhteisöjä ja sitä, miten erilaisia käsityksiä maailmasta ne ihmisille tuottavat verrattuna tällaiseen “länsimaiseen valtakulttuuriin”, jossa itse elän. Voisin kuvitella, että vaikka uskonnot vaihtelevat, yhteisöjen toimintatavat ja niiden kyky sitouttaa yksilöitä ovat pääpiirteiltään samankaltaisia. Tarinassa liikaa rajoja tuotti täydellisen irtioton, ja hyvä niin. Fiktiossa voi onneksi vähän revitellä…
Hieno itsensälöytämistarina. Omanelämänhaltuunottamistarina. Sanatkin paikallaan. Hyvä sua.
Isopeikko, kiitos! Sanoilla on niin kiva leikkiä.
Joo, tuolla tavalla justiinsa minäkin olisin halunnut lähteä! Ihan maailman tyylikkäin poistuminen. Ja hieno tarina!
Ally, kiitos! :) *punastuu kehuista ja lähettää palvovia aaltoja mestaritarinaniskijälle!*
Tämä oli hyvin kirjoitettu ja niin elävästi kuvattu, että saattoi itse kuvitella kävelevänsä tuolla maalaistiellä. Loppu oli mukava yllätys, josta annettiin vihje tarinan aikana. :) Pidin kovasti.
Ja tuo kuva sopii tarinaan kuin nyrkki silmään!
Hieno tarina. Hyvin kirjoitettu ja hienosti juonittu.
Viihdyttävä, kertomus mitä kaikkea voi aistia katseellaan ja muistillaan ihan vain kävelyllä.
Elegia, Otus ja Hansu: Lämmin kiitos! Kiva kun tykkäsitte… :)