Viikonloppu lähestyy, työmotivaatio laskee, ja töissä bloggaamisen pahoilla teilllä olen nytkin. En voi olla hiukkasen kirjoittelematta, vaikka tiedänkin, ettei pitäisi! Ja tästä päästäänkin aasinsillan katveessa kasvavan voikukan kautta aiheeseen omatunto. Törmäsin taannoin kiinnostavaan sitaattiin aiheesta: Einstein, se vekkuli säkkärähiuksinen mies, on kuulemma joskus kommentoinut aikansa sotapolitiikkaa lausahtaen: Älä tee mitään omatuntoasi vastaan, vaikka sitten hallitus käskisi.
Tämä on varmaan ihan pätevä neuvo jos ollaan sodassa, mutta minä, rauhan ajan lapsi, johduin tuosta aivan toisenlaisiin mielleyhtymiin.
Omatuntohan on tunnetusti se sisällämme asuva autoritaarinen havainnoitsija, joka kailottaa ilmoille huolestunutta hälytysääntä, kun olemme tekemässä jotain väärää. Koska kyseessä on sisäinen ääni, muut eivät kuule tätä jolinaa - eivätkä näin ollen pääse vaikuttamaan siihen, mitä omatuntomme sanoo mistäkin asiasta.
Vai pääsevätkö?
Olen vuosien varrella tullut huomanneeksi, että oma omatuntoni saattaakin sotia yleisempää oikeustajuani vastaan. Vaikka tiedän tekeväni oikein, tunnen huonoa omaatuntoa, jos - ta daa - tiedän, että äiti ei hyväksyisi toimiani (äiti edustaa tässä oikeastaan molempia vanhempiani, koska he ovat useimmista asioista samaa mieltä). Äidin hyväksyntä on niin syvälle menevä juttu, että on kestänyt vuosia ja taas vuosia kasvattaa oma tunto tuota “sisäistä äidin ääntä” isommaksi… Tämä pitkähkö äidistä irtautumisen prosessi lienee luonnollinen varsinkin meille tyttölapsille. Asiaan on tietysti liittynyt myös ponteva omillaan asuminen, opiskelu ja työelämään siirtyminen - siis sanalla sanoen aikuiseksi kasvaminen.
Hienoa, sanotte. Itsenäistä, yksilöllistä ajattelua. Järkevää, aikuista käyttäytymistä. Vaan nytpä päästäänkin ojasta allikkoon. Vaikka kykenen jo omassa elämässäni vanhempieni ajattelusta poikkeaviin ratkaisuihin, on äidin äänen tilalle astunut uudempi, mutta jo tutuksi käynyt kolkutus. Olen naimisissa jo X:ttä vuotta… Omatuntoni ja oikeudentuntoni saattavat näin ollen joutua konfliktiin myös tilanteessa, jossa huomaan tekeväni jotain, mistä armas aviomieheni ei tykkäisi. Nämä eivät suinkaan ole suuren suuria asioita, eikä niitä minulle ulkoa päin tuputeta (PB ei ole määräilevää sorttia). Minä itse näitä asioita pohdin. Omatuntoni ei edelleenkään ole muista riippumaton, tinkimätön oikean ja väärän siivilä.
Kysymys kuuluukin, pitäisikö sen muka olla?
En elä täällä yksinäni, nou män is ön ailand. Voin ottaa muiden mielipiteet huomioon, vaikka itsestä tuntuisikin toisenlainen ratkaisu sopivammalta. Toisissa tapauksissa voin vaientaa omatunnon äänen ja tehdä kuten yleisempi oikeudentajuni neuvoo… ja joskus voin tehdä myös jotain, josta molemmilla mainituilla olisi huomautettavaa.
Niin, mitä siis yritän tällä kaikella sanoa?
Omatunto voi olla myös selkeästi väärässä, ja silti kirpaista. Kuten silloin, kun olen saamassa jotain, mitä minulle rakas ihminen ei voi saada. Eihän se ole keneltäkään pois, jos minä joskus saan vaikkapa adoptiolapsen, mutta jos ihminen, josta välitän ei voi saada lasta, eikä mahdollisuutta adoptoida… Omatunto herää ja reagoi. Sellaista se vain on.
Pidemmittä puheitta - joku täällä kolkuttaa. Palaan sorvin ääreen…
Hyviä unia kaikille - tavataan taas keväämmällä!
